Kilpailu ei toteudu kuntien hankinnoissa
Hankintalaki on itse asiassa aika hyvä. Siinä on asetettu tavoitteeksi julkisten varojen tehokas käyttö, hankintojen laatu, innovatiivisuus ja kestävyys sekä yritysten tasapuolinen kohtelu. Lain voi myös tulkita kehottavan yhteistyöhön hankintatoimen tehostamiseksi. Laki määrää toteuttamaan hankinnat tarkoituksenmukaisina kokonaisuuksina mainiten erityisesti pk-yritysten tasapuolisen kohtelun. Suomeksi tuo tarkoittaa, että hankinnat pitää pilkkoa osiin, jotta pienilläkin yrityksillä on mahdollisuus osallistua tarjouskilpailuihin. Laki myös kehottaa avoimuuteen ja syrjimättömyyteen kansalliset kynnysarvot alittavissa hankinnoissa.
Lain hyvistä tarkoitusperistä huolimatta julkiset hankinnat aiheuttavat toistuvasti päänvaivaa. Säästötavoitteet eivät toteudu ja vielä useammin on ongelmia laadun kanssa. Mikä menee pieleen? Yritysten hankintojen vaikeuksista ei puhuta läheskään yhtä paljon. Mitä niissä tehdään eri tavalla?
Eräs ongelmien juurisyistä piilee julkisuudessa. Yritysten hankinnoista vastaavat pääsevät tekemään hankintapäätökset julkisuudelta suojassa. Kunnissa julkisuusvaade todennäköisesti pienentää riskinottokykyä ja ohjaa varman päälle pelaamiseen. Tämä aiheuttaa vahinkoja kilpailulle ja uuden luomiselle. En perään kuuluta hankintojen tekemistä piilossa, vaan päättäjiltä rohkeutta ottaa riskiä ja uudistaa. Se koituisi veronmaksajien ja palvelunkäyttäjien eduksi. Tarjoajillakin on vastuunsa. Valituksiin sorrutaan turhan herkästi ja osaltaan aiheutetaan riskinvälttelyn kierre.
Tekninenkin hankintaosaaminen on tärkeää. Ostajan täytyy tuntea ostettava palvelu tai tuote. Täytyy tuntea hankintalainsäädäntö hyödyntääkseen sen kaikkia mahdollisuuksia. Täytyy tuntea markkina ja sen toimijat. Ostajan ei tarvitse valita halvinta, kunhan kriteerit ovat selvät. Kriteereinä voi olla kokonaistaloudellisuus, työllistävyys, verojalanjälki, kuntaverot, vastuullisuus, yhteisöllinen aktiivisuus, tuotteen ja/tai palvelun laatu jne. Esimerkkinä mainittakoon, että tuulipuistohankkeissa on ollut ongelmia tavoittaa vastuuhenkilöitä. Tonttikilpailutuksissa yhtenä kriteerinä olisi voinut olla asiakaspalvelun hoito kotimaisilla kielillä. Laadullinen arviointi on harvoin helppoa ja yksiselitteistä, mutta markkina, tarjoajat ja palvelusisällöt tunteva ostaja kykenee siitä kyllä selviytymään. Selviydytään yksityisissä yrityksissäkin. Ettei lähtisi aivan laukalle, on silti muistettava painottaa kriteerien selkeyttä. Edelleen kilpailutuksissa esitetään kohtuuttomia ja jopa tarpeettomia ehtoja. Yritykset eivät yksinkertaisesti koe mahdollisuuksia vaivan arvoiseksi. Tuttu fiilis.
Hinnan merkitystä ei tietysti pidä väheksyä. Oman tuotannon ja ulkopuolisen tarjoajan hintavertailussa on oltava luotettavat ja kattavat tiedot käytössä. Valitettavan usein laskentatieto on puutteellista. Hinnoitteluongelma vaivaa myös palveluseteleitä. Palvelusetelin hinnan tulee vastata kunnan oman tuotannon kustannustasoa. Tälläkin hetkellä käynnissä olevissa palvelusetelihankinnoissa setelin arvo on määritetty lainvastaisesti alle kunnan omien tuotantokustannusten. Avain hinnoitteluongelmiin on kuntien sisäisen laskennan kehittäminen. Se onkin eräs akuuteista kehittämiskohteista kilpailutusten laadun parantamiseksi. Valtakunnallisesti yhtenäiset laskentamallit edistäisivät kuntatalouden tehokkuutta.
Hyvä tavoite uusille kuntapäättäjille on myös yritysvaikutusten arvioinnin lisääminen. Jokaisen päätöksen kohdalla tulee arvioida miten se vaikuttaa kunnan yrityskenttään.
Monituottajamalli on hyväksi havaittu tapa toteuttaa hankinnat siten, että myös mikroyritysten osaaminen saadaan kuntalaisten käyttöön. Sitä kannattaa jatkossakin kehittää.
Hankinnat eivät ole ideologiaa. Esimerkiksi koulujen ruokahuollosta päätettäessä ratkaisevaa on ruoan ja palvelun laatu sekä hinta. Päätöksen pitää perustua luotettavaan, läpinäkyvään laskentaan ja tasapuoliseen laadulliseen arvioon. Laadullisessa arvioinnissa on huomioitava eri näkökulmat vastuullisuudesta ja paikallisuudesta lähtien. Puoluepoliittisilla ideologioilla valintaa ei tule tehdä.
Tärkeintä olisi kuitenkin saada kilpailua lisää. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (Vatt) ja Aalto-yliopiston selvityksen mukaan vv. 2010-2017 yli puolessa kilpailutuksista saatiin korkeintaan kaksi (2) tarjousta. Hankintalain mukaan ns. rajoitetussa menettelyssä edellytetään vähintään viittä (5) tarjoajaa. Rajoitettukin menettely näyttäisi siis tuottavan paremman lopputuloksen kuin ”avoin” kilpailu. Samaisen tutkimuksen mukaan jo yhden yrityksen lisäys tarjouskilpailuun voi tuoda jopa viiden prosentin kustannussäästöt. Kilpailu pakottaa hintoja alas, tuo uusia toimijoita markkinoille, monipuolistaa palveluita ja virkistää innovaatiotoimintaa. Kilpailun lisääminen on valtava mahdollisuus.
Julkisia hankintoja tehdään vuosittain 35 miljardilla eurolla. Kilpailutusten lisääminen olisi merkittävä tehokkuustoimenpide. Uusien kuntapäättäjien on vaadittava hankintastrategioiden päivittämistä osana kunnan palvelustrategiaa. Hankinnat on pilkottava, jotta kilpailu lisääntyisi.
p.s. jos kiinnostuit lukemaan enemmän, kannattaa tutustua esim. oheiseen matskuun: